Etelä-Amerikkaa laidasta laitaan  

Keskiviikkona 8. marraskuuta lähdimme jatkamaan matkaa kohti Titicaca-järveä, joka on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi. Matka oli läpileikkaus Andien historiaan alkaen inkakulttuurin muinaisista mahtavista raunioista ja espanjalaisten valloittajien rakentamista linnoituksista ja kirkoista aina tämän päivän ankeisiin ja takapajuisiin oloihin asukkaiden taistelussa köyhyyttä ja ankaraa luontoa vastaan.

Edetessämme yhä ylemmäs Andien vuoristossa tulimme tuon tuostakin pieniin kyliin, joille leimaa antavia olivat vanhat inkakaupunkien rauniot ja espanjalaisten rakentamat upeat kirkot. Elantonsa ihmiset hankkivat kasvattamalla laamoja ja alpakoita, joiden villasta he kutoivat neuleita myyden niitä turisteille kylien toreilla. Jotkin viljelyskasvitkin menestyivät näissä korkeuksissa antaen ihmisille ruoan. Viljelysmenetelmät olivat tosin alkeellisia, siellä täällä näimme miten kivistä maata muokattiin härkäparin vetämällä puuauralla. Tosin traktoreitakin näkyi jossain, mutta rinteiden jyrkkyyden takia ne olivat useimmiten hyödyttömiä peltojen muokkauksessa.

Lopulta saavuimme altiplanolle, ylätasangolle, jossa ei kasvanut juuri muuta kuin karkeaa ruohoa, joka ei kelvannut edes eläinten rehuksi. Maisemat olivat autiudessaan jylhiä mutta kuitenkin lohduttoman näköisiä. Lumihuippuiset vuoret reunustivat muuten tyhjää tasankoa mutta silloin tällöin ohitimme ankean ja luotaantyöntävän näköisen kaupungin, jota jätekasat reunustivat.

Vaikka olimmekin suhteellisen lähellä päiväntasaajaa, vain n. 1500 kilometriä siitä etelään ja paljon lähempänä aurinkoa kuin merenpinnan tasolla, alkoi ilman päivälämpötila näissä korkeuksissa olla lähellä nollaa kesäaikanakin. Tämän saimme kokea pysähtyessämme matkamme korkeimmalla paikalla, joka sijaitsi 4335 metriä merenpinnan yläpuolella. Tännekin paikalliset asukkaat olivat pystyttäneet pienen markkinapaikan, jossa he myivät tuotteitaan.

Illan pimennyttyä saavuimme vihdoin Titicacan rannalla sijaitsevaan Punoon, jossa yövyimme ennen siirtymistä Boliviaan. Bolivian puolella jatkoimme Copacabanaan, joka ei suinkaan ollut Rio de Janeiron kuuluisa hiekkaranta, vaan samanniminen kaupunki Titicacan rannalla. Täällä siirryimme vesibusseihin, joilla matkasimme parille lähisaarelle, Auringon ja Kuun saarille.

Saarella nautitun lounaan jälkeen nousimme uudelleen vesibusseihin ja nyt meille ojennettiin pelastusliivit ja käskettiin pukea ne ylle. Seuraava etappi oli järvi-intiaanien kelluva, kaisloista rakennettu kylä, jossa he kalastivat ja kasvattivat vihanneksia elannokseen. Saavuttuamme kylän lähelle selvisi syy pelastusliiveihin, siirryimme intiaanien kaislaveneisiin, joilla meidät kuljetettiin kelluville kaislasaarille tai oikeammin kaisloista kootuille lautoille. Saarilla intiaanit esittelivät meille elämäntapaansa ja maistattivat laittamiaan ruokia.

Miten aitoa tämä kaikki sitten oli, se onkin eri asia. Joku väitti, että päivän päätteeksi intiaanit siirtyvät mantereelle ja menevät lähikaupunkeihin koteihinsa yöpymään palatakseen taas aamulla saarille turistien iloksi. Oikeastaan tämä oli helppo uskoa katsellessaan asumisen jälkiä tai oikeastaan jälkien puutetta saarilla ja majoissa.

Pakollisten matkamuisto-ostosten jälkeen siirryimme takaisin vesibusseihin ja lähdimme paluumatkalle mantereelle. Matkan aikana meille suoritettiin Titicaca-järven kaste, rituaali jossa järven veteen kastetulla kukkakimpulla pirskotettiin vettä päämme päälle. Lopuksi saimme vielä diplomit todisteeksi suoritetusta kasteesta.

Ennen matkan jatkamista Bolivian pääkaupunkiin La Paziin kävimme vielä museossa tutustumassa intiaanien historiaan ja myös nykypäivään heidän esitellessään käsitöitään ja kaislaveneitään ja niiden valmistusta. Kaislaveneet olivat olleet aikoinaan esikuvana norjalaiselle Thor Heyerdahlille hänen todistaessaan Ra-aluksellaan, että kyseisellä alustyypillä oli muinoin mahdollista ylittää Atlantti.